Kirsikkapuut
Monenlaisia kirsikoita
Suomessa menestyvät kirsikkapuut ovat hapankirsikoita (Prunus cerasus). Hedelmät ovat nimestään huolimatta kypsinä hyvinkin makeita, etenkin herkkulajikkeilla, joiden marjat nautitaan sellaisenaan. Talouslajikkeiden kirpeämmät hedelmät sopivat ensisijaisesti säilöntään.
Hapankirsikat kasvavat jopa 5–8 metriä korkeiksi, jolloin kaikkiin marjoihin ei yllä ilman apuvälineitä. Pensaskirsikoilla korkeudesta ei ole koskaan haittaa, sillä ne jäävät luonnostaan mataliksi, noin 150–200-senttisiksi.
Amarellin eli kuulasmarjaisen hapankirsikan hedelmä on kirkkaanpunainen ja mehu lähes väritöntä ja kirkasta. Marjat ovat pääsääntöisesti makeita. Amarellit vaativat yleensä ristipölytyksen tuottaakseen satoa.
Morellikirsikoiden marjat ovat tummanpunaisia ja mehukin on tummaa ja sameaa. Morellit ovat yleensä itsepölytteisiä ja hyviä pölyttäjiä amarellikirsikoille. Sato onkin tavallisesti säännöllisempi ja runsaampi kuin amarelleilla, mutta marjat ovat happamampia.
Istuta useampaa lajiketta
Vaikka osa kirsikkapuista on itsepölytteisiä, toisen lajikkeen istuttaminen lähistölle tekee sadosta selvästi suuremman ristipölytyksen ansiosta. Maa- ja elintarviketalouden tutkimuskeskuksen kokeissa selvisi, että itsepölytteisten kirsikoiden sato kaksinkertaistui ja epäedullisina vuosina sadon lisäys oli jopa moninkertainen! Ristipölytys parantaa lisäksi hedelmien laatua.
Kirsikkapuun istutus ja hoito
Kirsikkapuu istutetaan aurinkoiselle, tuulensuojaiselle paikalle kohopenkkiin tai loivaan rinteeseen, vähintään 80 cm syvään kasvualustaan. Tasamaalla istutusalueen tulee olla salaojitettu ja kasvualustan ilmavaa, runsasravinteista ja reilusti kalkittua. Kun taimet istutetaan 4–5 metrin välein, latvukset saavat riittävästi tilaa ja valoa.
Kirsikkapuita leikataan vähän, jos lainkaan. Koska ne vuotavat runsaasti mahlaa keväällä, leikkaus tehdään varhain kevättalvella tai elokuussa. Vuosittaisissa leikkauksissa poistetaan mahdolliset kilpalatvat, liian tiheät, toisiaan hankaavat, latvuksen sisään kasvavat ja vioittuneet versot. Korkeiksi tulevat lajikkeet kannattaa madaltaa ajoissa, jotta sadon voi poimia vaivatta.
Kuulasmarjatyyppiset kirsikat
’Huvimajan Kuulasmarja’ FinE Amarellityyppinen, jokseenkin itsepölytteinen ja satoisa lajike. Marjat suuret, mehukkaat ja makeat. Sato kypsyy heinäkuun puolenvälin jälkeen. Satoa saadaan jo 3–4-vuotiaasta puusta, josta tulee keskikoinen, 3–5 metriä korkea, leveän pyöreälatvainen. Lajike on peräisin Pälkäneeltä Myttäälän tilalta, jossa oli jo 1800-luvulla kuuluisa hedelmätarha. Nyt tilalla toimii MTT:n Hämeen tutkimusasema. Täysin samanlainen kanta on löydetty myös Anjalankoskelta, ja sille on annettu nimi ’Inkeroisten Kuulasmarja’.
Vyöhykkeet I–III(IV).
Amarellityyppinen itsepölytteinen lajike, jonka yleensä runsas sato kypsyy aikaisin kesällä. Tämäkin lajike tekee marjoja yksinään, mutta toinen hapankirsikka lähettyvillä lisää satoa. Marja on makea, helakanpunainen ja pienehkö, runsaasti sokeria sisältävä. Puu on nuorena nopeakasvuinen ja tulee satoikään noin viisivuotiaana. Se kukkii vuosittain yleensä runsaasti ja kauan. Kotoisin Laukaan Leppävedeltä Sikkolan talosta.
Vyöhykkeet I–IV(V).
Morellityyppiset kirsikat
Erikoinen tummanpunaruskea morellityyppinen pensaskirsikka, joka on lähtöisin Baltian maista ja Venäjältä. Pensas on pyöreähkö ja 150-200 cm korkea. Maku on miellyttävän happamanimelä ja manteliin vivahtava. Sato kypsyy aikaisin. Lajike on kestävä vyöhykkeillä I–IV(V).
Morellityyppinen tuorelajike. Itsepölytteinen ja satoisa ’Fanal’ muistuttaa ’Varjomorellia’, mutta se on aavistuksen isompimarjainen ja hieman makeampi. Tämä vanha ulkomainen lajike menestyy ainakin Etelä-Suomessa vyöhykkeillä I–III.
Morellityyppinen, itsepölytteinen ja runsassatoinen talouslajike. Marja on tummanpunainen, hapahko, keskikokoinen. Puu kasvaa nuorena nopeasti ja kehittyy 3–4 metriä korkeaksi, leveäksi puuksi. Lajike on peräisin Mustilan kartanopuistosta Elimäeltä 1900-luvun alusta.
Vyöhykkeet I–III.
Itsepölytteinen lajike tunnetaan myös nimellä ”Pihtipudas” löytöpaikkansa mukaan. Se antaa satoa yksinkin, mutta sato suurenee, kun kahta lajiketta istutetaan rinnan. Marjat ovat selvästi makeammat ja isommat kuin tyypillisillä morelleilla. Marjat ovat kuitenkin pienemmät kuin ’Varjomorellilla’.
Puu kasvaa nuorena tyypillisesti yksirunkoisena, latvus on kapeahko ja kartiomainen. Kukat vivahtavat vaaleanpunaiseen, minkä vuoksi lajike sopii erityisen hyvin myös koristepuuksi.
Vyöhykkeet I–IV.
Morellityypin itsepölytteinen kirsikka, joka sopii parhaiten säilöntään. Happoinen, vaikkakin hyvin aromikas marja nautitaan sellaisenaan vasta täysin kypsänä. Marja on keskikokoinen tai suurehko. Sato on vuosittain runsas ja puu tulee aikaisin satoikään. Puu on aluksi nopeakasvuinen, mutta siitä kehittyy lopulta matala, pyöreälatvainen ja hieman riippuvaoksainen. Varjoon viittaava nimi johtunee siitä, että sadosta on muodostunut yleensä parhain kevyesti varjoisilla paikoilla, missä maa ei kuivu liikaa helteilläkään – muutoinhan kirsikat suosivat aurinkoisia kasvupaikkoja.
Lajiketta on tiettävästi viljelty Saksassa jo 1500-luvulla ja se lienee tuotu Suomeen 1700-luvulla.
Vyöhykkeet I–III.
Pensaskirsikat
Morellityyppinen, itsepölytteinen lajike on pensasmainen, vain 200–250 cm korkea ja 150–200 cm leveä. Sato kypsyy hyvin aikaisin kesällä. Marjat ovat melko isot ja happamanimelät eikä niissä ole karvasta jälkimakua. Hyvin kestävä, sillä lajike menestyy Oulun korkeudella saakka vyöhykkeillä I–V.
